Älä ruoki ongelmaa.

Kun internet eli omaa alkuvaihettaan – joskus muutaman kymmentävuotta sitten, nousi jostain ihmeen kummasta lentävä slogan ”Älä Ruoki Trollia”. Tämä oli hirmuisen hyvä ohje jokaiselle, joka osallistui internetin keskustelupalstoilla tapahtuvaan – välillä varsin kiihkeäksikin muodostuneeseen ajatusten ja ideoiden vaihtoon.

Trolli on internetissä käytössä oleva slangisana, jolla tarkoitetaan keskusteluun lisättyä viestiä tai keskustelussa esiintyvää henkilöä, jonka ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja, turhien viestien kirjoittamista ja saada vastaukseksi fleimejä. Flame tai fleimi on juuri sitä miltä se kuulostaakin; liekki, tulenpalava roihu – mutta myös kiihkeä tai muuten tunteellinen vastaus tai iso läjällinen ennalta-arvattavia viestejä. Fleimaaja saattoi noihin aikoihin tarkoittaa myös henkilöä, jolla ei ollut keskustelun sisällöstä, keskusteltavasta asiasta sinänsä – tietoa, ja hän toi omalla tunteenpurkauksen kaltaisella tavallaan asiansa muille ongelmalliseksi pähkinäksi.

Halu tuntea jotain on selviytymisen edellytys.
Me haluamme tuntea jotain.

Miksi ihmeessä otin Trollaamisen ja fleimaamisen esimerkiksi tämän kertaisessa kirjoituksessani? Koska sillä on suoraan tekemistä sen kanssa mistä aion puhua.

Ei. Minä en aio puhua internetin alkuaikojen trolleista tai fleimaamisesta vaan ongelman ruokkimisesta. Ja erityisesti siitä, miten ongelmaa tullaan toisinaan vähän niinkuin vahingossakin ruokkineeksi.

Luonnollisestikaan ongelman ruokkimisen käsite ei ole internetin alkuajoista muuttunut. Se on edelleenkin sitä samaa; ongelma nostetaan esiin, kaikki keskittyvät ongelmaan, lisää ongelmia osoitetaan, osoitetaan ongelmia, joista ongelma syntyy, pohditaan ongelmaa sinänsä ja edetään ongelman ehdoilla kaikkiin mahdollisiin suuntiin – jotta ongelman vaikuttavuus vähenisi. 

Kuten tavallista – ongelma itsessään ei tällä keinoin ratkea – mutta saa kyllä uusia ulottuvuuksia ja osa-alueita alkuperäisen ongelman lisäksi. Ja ei – minä en nyt sano, etteikö ongelmaa sinänsä pitäisi tarkastella ongelmana, vaan sitä tosiseikkaa, jossa ongelma itsessään alkaa määrittää kulkusuuntaa ja sitä minkä ehdoilla eteenpäin kulkemisen oletetaan sujuvan. 

Toisinaan pitää myös painottaa sitä tosiseikkaa, että miksi pitäisi koko ajan kulkea eteenpäin. Eikö joskus olisi ihan hyvä vain olla ja antaa hetkelle aikaa kehittyä. Vähän samaan tapaan kuten eräissä laulun sanoissa sanotaan – ”juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos vain ymmärtää odottaa”.

Kenties siinä olisikin oiva tapa olla ruokkimatta ongelmaa. Antamalla ajalle hetki vaikuttaa. 

Mutta entä sitten. Tarvitaanko aina odottamista? Tosiasia on, että joskus pitää vain tarttua asiaan ja tehdä se.

Kun me päätämme tehdä jotain niin teemmekö me asioita sillä ajatuksella, että ”kenties tästä tuleekin jotain” vai pitäisikö meidän alunperinkin ajatella, että ”nyt minä teen jotain mahtavaa, jotain uskomatonta..”.

Onko asian ehdollistaminen ulkoisille tekijöille osoitus tavoitteellisesta heikkoudesta vaiko ajatteluun perustuvasta päättelystä -silloin kun hyväksymme mahdollisuuden, jossa toimintamme ”saattaa” saada aikaan ”jotain”.

Minä luulen, että puhutaan hieman molemmista. Kenties rationaaliselle päättelyllekin on sijansa – ja kenties myös tavoitteelliselle epäonnistumisen mahdollisuudelle tekemisen alistamiselle on sijansa kaikkien elämässä.

Uskoisin, että on varsin pelottavaa kuulla lääkärin sanovan, että ”yritän nyt tehdä tämän aivoleikkauksen” tai ”yritän nyt suorittaa tämän avosydänleikkauksen”.

Siinä kohtaa varmaan jokainen toivoo, ettei lääkäri yrittäisi yhtään mitään – vaan tekisi sen mitä kuuluukin tehdä. Tai sitten jättäisi kokonaan tekemättä!

Eikö ongelman kautta ratkaisun havainnoillistaminen ole kuitenkin juuri sitä, missä epäillään omia mahdollisuuksiaan? Tämäkin on terveellistä, mutta toisaalta – jos sisäinen palkitsemisjärjestelmämme tottuu siihen, että varovaisuus palkitsee pettymyksien/epäonnistumisten tai pahan mielen sivuuttamisena enemmän kuin se, että oppimisimme näistä jotain – niin uskallammeko me lopulta tehdä enää yhtään mitään muuta kuin varmistella?

Terve järki sanoo, että varmistelulle on oma sijansa, oma paikkansa ja aikansa.

Ei kuitenkaan tarvitse olla ”sairas” tai ei terveellä järjellä ajatteleva, jonkin asian tiimoilta – kun huomaa nauttivansa paljon enemmän varmuuden ja varmistelujen kautta saavutetusta mahdollisuudesta ohittaa pettymykset, epäkohdat ja paha mieliala sillä, että jättää vain yksinkertaisesti tekemättä jotain.

Trolli ja trollaaminen sinänsä lähtee tästä samasta ajatuksesta liikkeelle. Trollin ja trollaajan tarkoituksena ei ole suinkaan osallistua keskusteluun vaan soveltaa ongelman jäsentelyä niin, että ongelma itsessään vie keskustelua enemmän ongelmasta aiheutuneisiin keskustelunaiheisiin tai osaongelmiin, joiden kautta ongelma ei missään nimessä ratkea. Perussyy sen sijaan unohtuu varsin tehokkaasti – ja muuttaa keskustelun luonnetta enemmän ”oireisiin sitoutuneeksi” kuin perussyyhyn liittyvien tekijöiden kautta tarkasteltavaksi kokonaisuudeksi.

Fleimaaminen sinänsä on kuin yliviivaustussilla esiin nostettu sana selonteosta, jonka halutaan johdattavan ajattelua johonkin tiettyyn suuntaan – riippumatta siitä, olisiko lukijan motivaatio, sisäinen palkkiojärjestelmä tämän saman johdatuksen kanssa samoilla linjoilla.

Advertisements