Mikä motivoi ratkaisuihin?

Ajattele tilanne, jossa kaksi ihmistä keskustelee, väittelee, pohtii jonkin asian oikeutusta, todenperäisyyttä, merkitystä tai oikeellisuutta. Toinen näistä ihmisistä voi olla aikuinen – ja toinen esimerkiksi teini-ikäinen nuori.

Voidaan myös ajatella, että toinen on mies, toinen on nainen. Kenties jopa aviopari/avopari/seurustelukumppaneita/ystäviä tai esimies ja alainen. Miten he ovat mielikuvassasi asemoituneet?

Olen melko varma, että ajattelit heidät vastatusten. Mahdollisesti niin, että toisen heistä kädet ovat puuskassa ja toinen heistä selittää käsiään apuna käyttäen. Teinin – ja aikuisen välisessä tapaamisessa saatat tätä nykyä nähdä myös tilanteessa huppuunsa hukkuneen nuoren katsomassa ja selaamassa puhelintaan sekä aikuisen selittämässä asiaa pää hieman vinosti kääntyneenä sivulle. Parhaimmassa tapauksessa mielikuvasi on kuitenkin sellainen, että he muodostavat asemoinnin jossa toinen on kylki toiseen päin, ja toinen suoraan rintamasuunnassa toiseen päin. Eli keskustelijat muodostavat ikäänkuin L – kirjaimen.

Se mitä oletan, että et mielikuvissasi heitä asemoinut on, että he ovat vieretysten ja pohtivat yhdessä ongelmaa. Tähän saattaa vaikuttaa kaksi seikkaa. Toinen on se, että käytin sanaa ”väittelee”, ja toinen on se, että harvemmin kahden ihmisen kanssakäymisessä näiltä osin ollaan siinä tilanteessa, jossa oltaisiin muodostettu liittoutuma asian ratkaisemiseksi.

Tätä liittoumaa ei voi lainkaan väheksyä, sillä jokainen keskustelukumppanisi, kaikkien mahdollisten keskusteluiden, väittelyiden ja pohdintojen saralla haluaa tulla kuulluksi sellaisenaan, hänen omilla sanoillaan ja oman arvonsa mukaisesti.

Se mikä taas edustaa hänen sanojaan, ajatuksiaan, kokemuksiaan ja arvoaan on ensisijaisesti tunne siitä, että hänet otetaan vakavasti ihmisenä, oman elämänsä asiantuntijana – mitä jokainen meistä totta vieköön on, ja tuntevana ihmisenä.

Riippumatta siitä kuinka rationaalinen ihminen tahansa keskustelukumppanisi kulloisessakin tilanteessa on, tulee hänen tunteensa kuulla tarkkaan.

Tämä ei ole aivan yksinkertaista – ja edellyttää jollain tavalla myös kokemusta keskustelukumppanin asemasta siinä kontekstissa jossa olette samalla viivalla.

Ongelma sinänsä, jota yritätte yhdessä ratkaista on edelleenkin irtonainen osa ja sen ratkaiseminen tapahtuu yhtälailla irtonaisena osana keskustelijoista.

Toisinsanoen – asiana, jota yritetään ratkaista.

Hyvänä keinona voidaan täysin yksinoikeutetusti pitää tunteiden kuuntelun-menetelmää, joka on tunnetumpi kenties muistisairaiden parissa työskentelystä.

Tällöin keskustelussa sinua edustava osapuoli ei yritäkään olla toisen keskustelijan (keskustelukumppani, asiakas, potilas, asukas jne.) tunteiden tasolla tapahtuvan viestinnän asiantuntija, vaan sanallistettujen tunteiden kuulija – ja sitä kautta myös luotettava keskustelukumppani ja aitoon vuorovaikutukseen motivoiva henkilö.

Tarkentavia kysymyksiä on hyvä uskaltaa esittää silloin kun halutaan tietää jostain asiasta lisää aidosti. Erityisesti silloin kun halutaan ratkaista jokin ongelma, joka alunperin asemointiin liittyvässä pohdinnassa oli hedelmällistä keskustelua jakava muodoton möykky. Motivaatio, jopa täysin vastentahtoisista lähtökohdista kumpuavassa tilanteessa – ratkaista asioita, ongelmia – esteitä kehittyy parhaiten silloin, kun motivaatiolle annetaan yhdessä samasta suunnasta ”työntäen” vauhtia.

Pahinta myrkkyä motivaation synnylle, löytymiselle, kehittymiselle ja ylläpitämiselle on tilanne, jossa ongelmaa ”pallotellaan” kahden tai useamman tahon välillä eri suunnista toisiaan (ja toisten asiantuntijuutta, kokemusta, osaamista, itsetuntoa) vastaan tai kun ongelmasta tulee väline – kahden keskustelijan välillä väheksyä toisiaan.

Advertisements