MIKÄ YHTEISKUNTAVASTAISUUDESSA KIEHTOO?

Kumma kyllä, yhä enenevissä määrin, yhteiskunta nähdään yksilöä rajoittavana, eikä vapauksia tarjoavana alustana. Sen sijaan yhteiskunta tuntuu ajautuvan päivä päivältä yhä enemmän jonkinlaisen valistuneen diktatuurin suuntaan.

Meillä suomessa ollaan jakoa tämän suhteen tehty perinteisesti oikeiston ja vasemmiston välillä.

Nämä ovat toimineet kohtuullisen hyvin, toisiaan tasapainottavana voimana. Aivan viimevuosina kuvaan on astunut jonkinlainen poliittis-uskonnollinen-ja fundamentaalinen tarve “vahvalle” hallitsijalle, joka johtaa kansalaiset tästä “epäuskon karmaisevasta yöstä” — selkeämmille vesille.

Tällainen hallitsija on henkilö, joka ei toimi despoottimaisesti — komentaen, käskien tai joukkoaan edestä johtaen, vaan koskettamalla kansakunnan syvien arvojen lähteitä ja merkityksiä. Toisinsanoen — samaan tapaan kuin vanhemmat toimivat lasten kanssa; kun jotain sanotaan tulee siitä laki, uskonto, tottumus ja oikeutus toimintaan.

Ei ole mitenkään tavatonta, että tällaisena aikakautena ihmiset “googlettavat” oikeita vastauksia, tyytyvät “oikeisiin” vastauksiin, jotka itse ovat “arvioineet” eniten omaa kokemusmaailmaansa lähestyväksi “totuudeksi” siitä mitä maailma ja maailman ongelmat “todella” ovat.

Merkittävää on, että faktat, joihin tällaisten ihmisten kanssa keskustellessa törmää, ovat faktoja, joita ihmiset pitävät faktoina, koska ne resonoivat sen totuuden kanssa, jonka joku “johtavassa asemassa” oleva henkilö on valmiiksi jauhanut “faktaksi”. Eikä siinä mitään — sillä juuri tähän tapaan politiikka toimii. Kaikki politiikka.

Mutta se yhteiskuntavastaisuus. Mikä siinä todella kiehtoo.

Ensiksi olisi hyvä tarkastella, että minkälaisesta yhteiskunnasta “yhteiskuntaa vastustavat” tahot puhuvat. He harvemmin puhuvat yhteiskunnasta jossa elämme. Sen sijaan heidän ajatuksensa nousee pitkälti sellaisesta ajattelusta, jossa yhteiskunta näyttäytyy — samaan tapaan, jonkinlaiseen tiettyyn malliin valetulta “yhteiskunnan mallilta”, jossa vaihtoehdot ovat oikeuksia vähentäviä tai oikeuksia lisääviä ratkaisuja.

Kun todella puhutaan yhteiskunnasta, jossa me elämme, pitäisi meidän huomioida yhteiskunnan historiallinen konteksti. Se ei suinkaan ole preesenssissä tapahtuvaa “oikeuksien kasvamista” tai oikeuksien vähenemistä — vaan pikemminkin kuva ajanjaksosta, joka huolehtii oikeuksien ja velvollisuuksien säilymisestä.

Ei ole mitenkään epätavanomaista, että yhteiskunnan jäsenten asiaa on useimmiten ajamassa joukko ihmisiä, joiden ainoana tarpeena on yhteiskunnan jäsenten näkövinkkelistä oikeuksien vähentäminen, tai lisääminen. Tämä itsessään aiheuttaa kaikissa ajattelevissa kansalaisissa tunteen, että emmekö me todella ansaitse parempaa? Harvempi kuitenkaan uskaltaa sanoa sitä tosiseikkaa, että tämä on juuri tasan niin hyvää — niin mahtava todellisuus kuin meillä on mahdollista saavuttaa.

Tästä yli menemällä me syömme itsemme hengiltä, tuhoamme maapallon jota asutamme ja lopulta tapamme toisemme vain, koska haluamme yhä enemmän. Toisaalta — tästä ei paljoa voida heikentääkään; me emme selviä ilman jatkuvaa passiivista muutosta parempaan, asioiden säilyttämisen kautta syntyvään tunteeseen siitä, että on mielekästä muuntautua johonkin suuntaan.

On totta myös, että me emme voi pelastaa kaikkia ihmisiä, mutta jos ratkaisumme — ainoa ratkaisu ihmiskunnan ja yhteiskunnan ongelmiin on, että me emme mukaudu millään tavalla, mihinkään uuteen tilanteeseen — olemme me jo tavallaan hävinneet tämän kilpailun itseämme vastaan.

Pohjimmiltamme me emme pelkää muutosta. Sitäkin enemmän me pelkäämme muutoksen aiheuttamaa uudelleensopeutumista, koska sen asian kanssa meidän on opittava elämään. Muutos itsessään voi olla täydellinen katoaminen, kuolema, joukkotuho — ja sen kanssa kyllä pärjää meistä jokainen. Niille, jotka tällaisen katekismuksisen tapahtuman jälkeen jäävät tänne kitumaan ovat niitä, joiden on opittava elämään uudessa tilanteessa.

Terve itsekkyys ei ole sitä, että me vaadimme toisia ihmisiä luovuttamaan, kuolemaan, lopettamaan lisääntymisen, olemaan pakenematta sotaa, olemaan pelkäämättä perheensä tai oman henkensä puolesta.

Sellaisessa ajattelussa on tavallaan vähän samaa hegemoniaa kuin perheväkivallan jälkiselvittelyssä — väkivaltaan syyllistyneen henkilön kanssa.

Advertisements

Vastaa