Miksi onnistuminen ei luonnistu.

Kuinka usein olet ollut tilanteessa, jossa teet kaikkesi saavuttaaksesi jotain, mutta jokin jää puuttumaan? Kuinka usein olet törmännyt suoraa päätä kiviseinään kerta toisensa jälkeen – vaikka olisit kuinka tehnyt kaikkesi, että asiat menisivät eteenpäin? Kuinka monesti olet ollut tilanteessa, jossa yrität kaikkia mahdollisia keinoja saavuttaa jotain, mikä ei tunnu lainkaan omalta – vaan pikemmin joltain sellaiselta, että teet sitä vain kuuluaksesi johonkin joukkoon, ryhmään tai porukkaan?

Nämä ovat varsin arkipäiväisiä esimerkkejä, joista meillä kaikilla on varmasti tavalla tai toisella jonkinlaista kokemusta.

Miten siis reagoida tilanteeseen, jossa huomaat jääväsi selkeästi ”takariviin” seisomaan, vaikka kuinka olisit yrittänyt päästä näyttämään kyntesi jonkin asian hallitsemisessa tai osaamisessa.

Pitääkö sellaisessa tilanteessa, jossa näin käy painaa härkäpäisesti eteenpäin välittämättä esteistä ja vastaantulevista kompuroinneista?

Varmasti näinkin voi olla.

Osa meistä on luonteeltaan sellaisia, että vastoinkäymisten kautta meissä vahvistuu tunne joka sysää meidät yhä vahvempaan yrittämiseen jonkin asian tiimoilta. Se ei missään nimessä ole väärin. Päinvastoin. Se on kunnioitettavaa!

Mutta entä, jos siltikin – vaikka kuinka yrittäisit kerta toisensa jälkeen kovempaa saavuttaa jotain – koetkin vain epäonnistumisia, romahduksia ja alati kasvavaa tunnetta siitä, että sinusta ei yksinkertaisesti ole tähän, tai että – tämä homma ei ole sinua varten.

Kuinka pitkälle olet valmis menemään huomataksesi, että ehkä se todellisuus, josta yritit siirtyä jonnekin toisaalle ei ollutkaan rikki. Ehkä siihen todellisuuteen olisi voinut vain tyytyä hetkellisesti.

Ehkä maailmankatsomuksesi siinä tilanteessa ei kaivannutkaan täsmällistä uudelleenrakentumista vaan olemassa olevan todellisuuden tarkkailuun piti vain panostaa – kehittämisen,

jalostamisen – tai uudelleenhyväksymisen kautta.

Ajan sietämisellä on tietynlainen merkitys. Se vaatii paljon huolellisempaa harjaantumista, parkkiintumista, kestokykyä ja kykyä hyväksyä itsensä kehittyvänä, eteenpäin suuntautuneena ja tavoitteellisena olentona – kuin moni muu asia.

On vaikeaa myöntää itselleen, että se missä minä olen nyt – se eheä todellisuus, se arki mikä ei ole mitään muuta, kuin seesteistä olemista ja sormen mitan askeleita kohti tulevaa – voikin olla parasta mitä minulle on sattunut pitkiin aikoihin.

Kenties juuri sen hyväksyminen – että nykyhetkeä, ajanmittaamisen hankalinta osa-aluetta pitää vain hieman paremmin sietää on syynä usein, kun mietit, miksi onnistuminen jossain on niin kovin vaikeaa.

Advertisements