Posted on Jätä kommentti

Suunnitelmat menevät uusiksi.

On Hyvin tavallista, että jos jokin näyttää hyvältä paperilla niin käytännössä lähes aina suunnitelmat menevät kokonaan uusiksi. Tämä on jokaisen kasvattajan, vanhemman tai perheen aikuisen arkea. Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että lapsi, nuori tai nuori aikuinenkin vielä, löytää keinoja rikkoa yhteisesti sovittuja rajoja. Itseasiassa, on paljon normaalimpaa, että näin käy – kuin että näin ei kävisi. Kyse ei useimmiten kuitenkaan ole siitä, ettemmekö me aikuisina, kasvattajina tai vanhempina olisi laatineet riittävän oivaltavia rajoja. Joskus on kyse yksinkertaisesti siitä, että nuoremme, lapsemme tai kasvattimme kokee olevansa yksinkertaisesti liian hyvä juuri siinä mitä hän tekee. Mistä tämä johtuu? Kenties keinot joita hänellä on käytössään ovatkin varsin puutteelliset, tai kenties taustalla vaikuttaa jokin muu syy.

Kun suunnitelmat menevät uusiksi toistuvasti on voitava luonnollisestikin pysähtyä aiheen äärelle. Se on yksinkertaisesti paras vaihtoehto kaikista. Huutamalla oikein kovaa, tai raivoamalla silmittömästi rajoja rikkovalle teini-ikäiselle, ei ratkaista yksinkertaisesti mitään. Ellei sitten lueta ratkaisuiksi sellaisia yksinkertaisia seurauksia kuin kaiken arvostuksen menettäminen teinin silmissä ja pelolla hallitseminen. Tällekin on sijansa normaalissa kasvattaja/kasvatettava suhteessa, mutta silloin, kun suunnitelmat menevät uusiksi, ei tällaiselle ole sijaa. On syytä olettaa, että jatkuvasti rajoja rikkova teini onkin keinoton ja luottaa viimekädessä siihen, että kasvattaja ohjaa häntä vikaan menneissä askeleissa. Toisinaan kasvattajakin on keinoton. Se on yksi elämän perusfaktoista.

Kun kasvattaja on keinoton muuttuu järkeilevä, pohdiskeleva ja ajatteleva kasvattaja omien tunteittensa vahvistajaksi. Tämä tarkoittaa, että siinä missä meidän pitäisi aikuisina pystyä hillitsemään omien pakottavien tarpeittemme mukana seilaava tunnepurkausten mielialaskaala, toimimme me ainoastaan näiden tunnepurkausten keinoilla. Aikuisella ja kasvattajalla pitää olla mahdollisuus hermostua, suuttuakin, olla vihainen ja iloinen, kun tilanne sitä vaatii, mutta keinottoman nuoren/kasvatettavan kanssa tästä ei ole hyötyä. Kun suunnitelmat menevät uusiksi on tästä kaikkea muuta kuin hyötyä. Yksinkertaisesti tilanne, jossa nuoren keinot ovat puutteelliset, on niiden esiin saaminen huutamalla tai muuten osoittamalla äärimmilleen vietyjä tunteita kasvattajan puolelta aina kyseenalaista.

TUNTEIDEN KAUTTA OPPIMINEN

Tunteiden kautta oppimiseen pätee hyvin yksinkertainen perusperiaate. Me ymmärrämme tunteet aina osana reaktiivista vuorovaikutussuhdetta. Ajattele tilanne jossa on sinun päiväsi. Sanotaan vaikkapa päivä, jolloin olet saamassa ylennyksen työpaikallasi, tai esimerkiksi päivä, jolloin on sinun syntymäpäiväsi. Mieti sitten tilanne, jossa kohtaat tähän hetkeen, jota olet odottanut oman tunneälysi piirissä miellyttävänä kokemuksena jo pidemmän, täysin tilanteesta eriävän tunnekokemuksen. Esimerkiksi syntymäpäiväjuhlat, joissa ihmiset ovat vihaisia tai surullisia, ylennyshetken työpaikallasi, jossa ylennyksen sinulle ojentava taho onkin vihainen tai surullinen.

On likimain mahdotonta sanoa, miten tällainen kokemuksellinen siirtymä vaikuttaa yksilössä tuossa tilanteessa. Kun ajattelen tuollaista omalla kohdallani, niin on väistämättäkin pakko ajatella, että siinä hetkessä menisi myös minun päiväni pilalle. En usko, että myönteinen tunnekokemus olisi enää tuon jälkeen mahdollista. Miten kasvuiässä oleva ihminen oppii tunteiden kautta? Juuri tähän tapaan. Kun jotain ollaan sopimuksenvaraisesti asetettu osaksi olemassaolevaa todellisuutta, sille ei ole olemassa mitään muuta todellisuutta kuin se, mikä on sopimuksenvaraisesti asetettu olemassa olevaksi. Yksinkertaista.

Pettymys, jonka nuori kokee kohdatessaan oman kyvyttömyytensä vastata johonkin annettuun tehtävään niillä työkaluilla, joita hänellä on käytössään, on maailman suurin pettymys juuri sillä hetkellä. Itkupotkuraivareiden luvattu taival, joka useimmiten juontaa juurensa juuri siihen, että nuori ei osaa toimia jossain tilanteessa oikein johtuukin siitä, että hän ei osaa toimia jossain tilanteessa siihen tapaan, kuin ympäröivä todellisuus hänen sisäisten malliensa mukaan olettaa hänen osaavan toimia. Aikuinen tai kasvattaja, joka vastaa tähän tunnereaktiolla ei anna nuorelle työkaluja eteenpäin menemiseksi, vaan sitoo nuoren vahvasti pettymyksen tunnekokemukseen.

Tunteiden kautta oppiminen onkin siis enemmän nuorta johonkin tiettyyn paikkaan tai malliin sitova kokemus. Kun nuoren kyvyttömyyteen toimia jossain tilanteessa jollain tavalla vastataan tunnepurkauksella, tullaan silloin kenties hieman tahtomattaankin kristalloimaan nuoren tunnekokemus osaksi tätä tilannetta.

Työkalut?

Jos nuorella ihmisellä ei ole työkaluja jonkin asian läpikäymiseen ja hän kokee oman kyvyttömyytensä tunnereaktiona, jota vahvistaa aikuisen tai kasvattajan ”selitysmalli” tunnekokemuksen myötä, niin tilanne saattaa muuttaa nuoren persoonallisuudessa jotain hyvin merkittävästi. Nuori, joka ei ole saanut työkaluja epäonnistumistensa ohittamiseen ”järjen” ja ”tuen” kautta, vaan on kokenut esimerkiksi aikuisen ihmisen tunnepurkauksia ja kyvyttömyyttä ohjata nuorta asioissa eteenpäin, omaksuu hyvin nopeasti tunnekokemuksen kautta syntyneen pelotteen osaksi ”identiteettiään” ja muodostaa täten eräänlaisen näkymättömän seinän omien mahdollisuuksiensa tielle.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Tämä tarkoittaa, että hieman samaan tapaan kuin fobioiden kohdalla, niin yhtälailla elämäntarinamme kohdalla ihminen on oman tarinansa kautta muodostunut kokonaisuus. Meihin vaikuttavat tietyt tapahtumat elämämme matkalla kohti nykyisyyttä ja pitkälle tulevaisuuteen. Useimmiten näiden tapahtumien kohdalla yhtäläisyysmerkin voi vetää tunnekokemuksen äärelle. Me emme välttämättä muista itse tapahtumaa kovinkaan tarkkaan, vaan pääasiassa niin, että tapahtuma on värittynyt mielissämme johonkin tiettyyn muotoon. Sen sijaan tunne, joka tapahtuneesta seurasi, jää paljon värikkäämpänä jonnekin syvälle sisällemme.

Tähän tunteeseen me liitämme erilaisia ulkoisia ”markkereita” kuten tuoksuja, ääniä, valoisuutta, ihotuntemuksia ja kokemuksia. On kuin meissä olisi sisällä yht’äkkiä lonkeroittain historiaa, joka pienimmästäkin kosketuksesta ”väärään kohtaan” aiheuttaa meissä salamannopean palaamisreaktion jonkin tietyn tunnekokemuksen äärelle, suoraan siihen tilanteeseen, jonka tunnekokemusta me olemme pyrkineet välttämään kaikin keinoin. Onko siis ihme, että nuori, joka ei onnistu oikein missään tai pelkää melkein kaikkia sosiaalisia tilanteita saa jossain vaiheessa elämäänsä kakaistuksi, että se taho johon hän on eniten luottanut, ei koskaan luottanut häneen.

Työkalut, joita kasvattaja nuorelle voi antaa ovatkin siis kannustavia, hyväksyntää painottavia ja uusien mahdollisuuksien äärelle juontavia. Mutta entä sitten, kun kasvattaja ei jaksa?

Kun kasvattaja ei jaksa.

Kun suunnitelmat menevät uusiksi niin useimmiten syy tähän löytyy kasvattajan keinottomuudesta kohdata jotain sellaista, mitä ollaan bunkkeroitu arjessa jo pidemmän aikaa. Bunkkeroiminen tarkoittaa, että vaikka kuinka jotain mallia jonkin asian toimimisesta ja tekemisestä oltaisiin teroitettu, niin lopputulos on, että nuori tekee sen jossain vaiheessa yksinkertaisesti ”ihan päin persettä”. Tämä ei suinkaan johdu kasvattajan hienosti tapahtuneesta kasvatuksesta, vaan nuoren tarpeesta saada harjoitella epäonnistumisrituaaleja. Toisinsanoen – tämä on keino ottaa yhteyttä vanhempaan. Useimmiten paljon tehokkaammin kuin mikään muu.

Me olemme viimekädessä huomionkipeitä olentoja. Tämä juontaa juurensa hyvinkin kehityksemme alkuaikoihin yksilöinä. Me toivomme saavamme rakentavaa palautetta, rakentavia malleja, neuvoja, oppeja ja opetuksia juuri siltä lähimmäiseltä, joka meidät on tähän olomuotoon saattanut. Sillä, eihän sellainen ihminen voi mikään epäonnistuja olla, joka jotain näin hienoa, kuin MINÄ ITSE – on saanut luotua ja hengissä pidettyä! Kun kasvattaja ei jaksa, ollaan useimmiten tekemisissä siis turhautumisen kanssa. Turhautumisen, joka aiheutuu siitä, että kasvatettava tekee säännöllisin väliajoin jotain täysin käsittämättömän hölmöä.

Kun kasvattaja ei jaksa ja kun suunnitelmat menevät uusiksi onkin jälleen syytä pysähtyä itse asian äärelle. Hyvä on kysyä itseltään, että jaksanko minä tänäänkin antaa kaikkeni kasvattajana. Jaksanko minä vielä tänäänkin ohjata turvallisuutta tankkaavaa kasvatettavaani aikuisen arvokkuudella, vai onko tänään se päivä, jolloin vieterini ei enää kestä. Kysymys, joka jokaisen on hyvä pystyä itselleen esittämään ainakin 25 vuoden ajan on se, että tiedänkö minä varmasti mihin olen ryhtymässä hankkiessani lapsia? Aina meistä kasvattajista ei ole kasvattamaan. Mutta sitä parempi lopputulos kasvatuksellamme on, mitä pidempään me jaksamme olla aikuisia kasvatettavallemme.

Olen ammatiltani Ratkaisukeskeinen Terapeutti, Neuropsykiatrinen ohjaaja, Hyvinvointivalmentaja, Henkilöstömotivaattori, Psykiatrinen Sairaanhoitaja, Tukihenkilö ja Sosiaali – sekä terveyspalveluiden palvelutuotannon Case – työnohjaaja. Arjessa olen perheenisä, samoilija, kirjoittaja, blogisti, lukija, muusikko. Ylläpitämäni blogit sisältävät pohdintojani elämästä, kiireestä, hyvinvoinnista, yhteiskunnasta, politiikasta ja ihmisestä itsestään. Palveluitani mielenterveyden saralla ja hyvinvoinnin edistämiseksi, sekä työyhteisöjen case – työnohjauksen tiimoilta tarjoan osoitteessa

www.mielenkarttapalvelut.fi

Advertisements