Posted on Jätä kommentti

Covid-19. Mitä seuraavaksi?

Näyttäisi olevan niin, että käynnissä oleva Koronavirus-epidemia, Covid – 19 viruksen aiheuttamana ottaa uusia kierroksia ja ennenkaikkea lisää vauhtia – mitä pidemmälle aikamme yhdessä sen kanssa jatkuu. Missä vaiheessa syntyy tilanne, jossa hiipuvaa yhteiskuntaamme aiemmin hallinneet tahot saavat tarpeekseen? Me elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa kuluttaminen on toistaiseksi ollut illusionistinen inhimillisyyden kulmakivi. Nyt tilanne näyttäisi kuitenkin muuttuneen radikaalisti. Tähän oleellisesti vaikuttaa luonnollisestikin se tosiasia, että päihteet eivät juuri tällä hetkellä liiku yhteiskunnan sisällä. Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että maailma on laittanut rajansa kiinni. Rajojen kiinnilaittaminen on johtanut tilanteeseen, jossa esimerkiksi huumausaineita ei pääse maiden rajojen sisäpuolelle, ja varastot alkavat olla tyhjät.

Kun huumausaineet loppuvat tai käyvät kaduilla vähiin seuraa väistämättäkin tilanne, jossa yhteiskunnan jäsenistä ne, joilla on vakava päihdeongelma juuri huumeiden käytön kanssa alkavat etsiä päihdeongelmaansa itsenäisesti ratkaisua. Tästä seuraa tilanne, jossa päihdeongelmaiset alkavat etsiä mitä tahansa huumaavia aineita, mistä tahansa mahdollisesta paikasta yhteiskunnassa.

DOMINOT KAATUVAT

On oletettavaa, että ensimmäiseksi päihdeongelmaiset hyökkäävät yhteiskunnan haavoittuvammassa asemassa olevien ihmisten eli vanhuksien, vakavasti sairaiden, vammaisten ja terveydenhuollon toimipisteiden kimppuun, mutta myös toiset päihdeongelmaiset sekä mielenterveysongelmaiset saattavat joutua tulilinjalle. Tästä on jo maailmanlaajuisesti nähty varoittavia esimerkkejä ja tilanne myös meillä suomessa on kiihtymään päin. Kun yhä useampi viranomainen lopulta sairastuu, tapahtuu yhteiskunnassa liikettä yhä enemmän ”oman käden oikeuden” pariin ja tämä itsessään tulee vauhdittamaan ongelmaa yhä enenevissä määrin. Viranomaispalveluiden romahtaminen lähtee todennäköisesti liikkeelle jo paljon ennen tätä kriisiä kärjistyneestä ”sosiaalipalveluiden” ja ”terveydenhuoltopalveluiden” alas ajautumisesta. Tämä kaikki tapahtuu päihdeongelmista kärsivien ihmisten tarpeesta saada hoitaa itseään huumausaineilla, jotka tuntuvat yhtäkkiä kadonneen likimain kokonaan katukuvasta.

Yht’äkkiä sote – palveluidenkin puolella kenttää aiemmin hallinneet palveluntarvitsijat päihdepuolella eivät olekaan palveluiden eniten huollettava osa-alue, vaan yhteiskunta pyrkii järjestämään palvelut niin, että yhteiskunnan hammaspyörästöt jatkavat kaikin mahdollisin keinoin pyörimistään tämän kriisin aikana. Toisinsanoen – päihdeongelmaisten henkilöiden asia sivuutetaan ja työssäkäyvien asia nousee tärkeimmäksi huolettavaksi asiaksi.

Tämä ei ole mitenkään epänormaalia. Yhteiskunta pitää äärimmäisessä hädässä huolta niistä, jotka pitävät huolta yhteiskunnan pystyssä pysymisestä hädän hetkellä. Hyvinä aikoina, tasaisina vuosina myös päihdeongelmaisista ihmisistä pidetään niin hyvin huolta kuin on mahdollista, mutta nyt tilanne on kaikilta osin muuttunut. Yhteiskunnassa tilanne nähdään valitettavan synkkänä juuri siinä mielessä, että useita tarjottuja mahdollisuuksia saaneet – ja aina uudestaan päihteiden pariin takaisin päätyneet kansalaiset alkavat jäädä muiden yhteiskunnan jäsenten jalkoihin.

Tämä, hyvin oletettavasti johtaa eripuran kasvuun ja jonkinlaiseen tyrmistyttävään kehitykseen ”normaalien” kansalaisten sekä päihdeongelmaisten ihmisten välillä. Tämä hyvin oletettavasti johtaa myös virkavallan yhä voimakkaampiin interventioihin ja lopulta eripuran syntyyn virkavallan ja kansalaisten välillä. Lopulta tilanne eskaloitunee myös muihin yhteiskunnallisiin instansseihin, kun ihmiset pyrkivät sekä turvaamaan jonkinlaisen toimeentulon itselleen ja lähimmille ihmisilleen, että hyötymään vallitsevasta sekasorrosta.

Asiaa ei millään lailla helpota se, että yhteiskunnan haavoilla pyörii myös opportunistisia poliittisia toimijoita, jotka haluavat oman osansa sekasorrosta, omien etujensa nimissä.

KIIRE KASVAA.

Aikaa ei juuri ole tuhlattavaksi. On pystyttävä huolehtimaan ennalta monista asioista. Näihin kuuluu huoltovarmuuden toteutuminen, kansalaisten työssäkäyntikyky nyt ja tulevaisuudessa, uudistuvan yhteiskunnan kyky pysyä uudistuvana, poliittisten prosessien uskottavuus ja ohjautuminen kestävän kehityksen sekä yhteiskunnallisen luottamuksen pariin.

Eikä siinäkään kaikki. Meidän on huolehdittava myös niistä, joiden tilanne tämän kaiken aikana tulee menemään sivuttain alamäkeen. Toki tämä on kokolailla mahdotonta juuri nyt. Kiire on valitettavasti useimmiten osoitus siitä, että jotain tehdään väärin. Kenties lääketeollisuus saa uusia ajatuksia asian hoitoon liittyen, mutta kenen eduksi ja kenen nimissä se alkaa toimimaan jatkossa? Me emme voi unohtaa sitä tosiseikkaa, että tehokkaasti toimiva lääketeollisuus tarvitsee osaajia ja lääketeollisuuden tuottamien palveluiden mukanaan tuomia hyötyjä yksittäisille sijoittajille. Näiden puuttuessa, puuttuu yhtälailla myös tehokas lääketieteellisyyttä eteenpäin vievä kehitys ja tutkimus. Hyviä kysymyksiä lääketeollisuudelle juuri nyt voisivat olla sellaiset, joissa pohditaan esimerkiksi todella syväluotaavasti sitä mikä saa kaksi täysin samalla profiililla edustettua covid19 positiivista sairastamaan taudin täysin eri tavalla? Pitäisikö esimerkiksi vasta-ainemäärityksiin panostaa jatkossa enemmän? Toisinsanoen – mitä tämän kaiken jälkeen tapahtuu? Onko tämä nyt maailmalla ihmisiä tappava covid19 ylipäätänsä tauti vielä itsessään vaiko vain esitauti jollekin muulle taudille?

Yhteiskunta ei kestä loputtomiin tyhjeneviä taloudellisia varantojaan. Jossain vaiheessa joku riittävän vakuuttava taho kyseenalaistaa ihmisarvon ja haluaa meidän kaikkien ajattelevan, että on todellakin uskottava siihen, että perussairaiden ja iäkkäämpien ihmisten kuolema on paljon parempi vaihtoehto kuin taloustilanteen heikkeneminen. Tämä tietenkin on sama, kun sanottaisiin, että kuolkaa meidän kaikkien puolesta, koska me nyt ollaan jo viikonpäivät teidän takianne oltu kodeissamme vankeina. Yhtähyvin nämä ihmiset voisivat sanoa, että ”me sopeudumme kyllä. Me olemme nyt ottaneet opiksemme; maailma ei kestä tällaista kulutusjuhlaa!” Mutta eivät he niin sano. He jakavat postereita siitä, kuinka ”valinta on nyt tehtävä”.

Kiireen kasvaessa dominot kaatuvat yhä vauhdikkaammin. Yhteiskunnallinen varautuminen nojaa siihen, että toiminnot toteutetaan jonkinlaisen protokollan kautta. Yhden asian toteuttaminen vaatii kaavamaista toteutusta ja ennaltasuunnittelua. COVID19 koronavirusta ei tällaisissa suunnitelmissa ollut olemassakaan vielä 3 kk:tta sitten. Siksi asioita tehdään yhä kovemmalla tahdilla, kovemman paineen alla ja alati tiukentuvin toimenpitein. Tässä kohtaa yhteiskunnan osalta tilanne valitettavasti etenee suurten linjanvetojen kautta ja pienet nyanssit putoavat väistämättäkin vähemmälle huomiolle.

Huomattavaa on myös se kuinka paljon tehdään virheitä ja se, että opitaanko tehdyistä virheistä kuinka nopeasti ja tehokkaasti. Nyt näyttäisi siltä, että oppimisen tehokkuus virheistä on ollut toimivaa, mutta minkälaisen tulevaisuuden me tulemme tämän tiimoilta näkemään?

PITÄÄKÖ YHTEINEN LINJA?

Yhteinen linja ei tarkoita tällä hetkellä sitä mitä tapahtuu tämän kaiken jälkeen. Yhteinen linja on tässä ja nyt tapahtuvaa, kaikilla tavoin mahdollisimman laadukasta yhteistoimintaa sen eteen, että mahdollisimman moni kansalainen pelastuu. Tämän vaiheen jälkeen aukeaa eteemme uusi maailma, jonka ääriviivoja on vielä toistaiseksi varsin hankalaa hahmottaa. Oletettavaa on, että politiikan saralla ääriviivoja maalataan varsin paksulla pensselillä ja maalaajiksi ilmoittatuvat kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin osapuolet.

Tauti nimeltä COVID-19 on osoittanut meille kuinka pieniä me todella olemme kaiken ylimielisyytemme ja osaamisemme takana. Ei mennyt kuin viikko ja ensimmäiset mielipuoliset lausunnot, pohdiskelut ja fundeeraamiset siitä, onko ihmiselämä todella kaiken tämän työn arvoista – nousivat pintaan. Esittäjinä näille pohdiskeluille olivat talousasiantuntijat, hyvin toimeentulevat kansalaiset, jossain kaukana ulkomailla.

Yhteistä linjaa ollaan murennettu monelta suunnalta. Sillekin työskentelylle löytyy aikansa ja paikkansa, mutta kesken tämän kriisin hallituksen työn arvostelu on pikemminkin härskiintynyttä soopaa kuin hyvää politiikkaa. Hyvälle politiikallekin on vielä aikansa, jos me tästä kaikesta ehjin nahoin selviämme, mutta toistaiseksi olisi suotavaa, että tavoite kaikessa toiminnassa olisi jokin muu kuin oman politiikan esiin nostaminen ohi yhteisen rintaman.

Me tulemme näkemään valtavia muutoksia yhteiskunnassamme. Ei pelkästään tämän vitsauksen aikana – vaan myös jälkeenpäin. Pahimmillaan meillä on edessämme selvittämättömän hankalia konflikteja, joiden ratkominen tuottaa yhä enemmän surua ja tuskaa kaikille kansalaisille. Sellaiseen vaiheeseen ei yhteiskunta saisi koskaan enää joutua. Onkin toivottava, että mitä ikinä on tuloillaan on se parempaa kuin mennyt maailma. Me emme saisi unohtaa heikommassa asemassa olevien asemaa jatkossakaan. Kovat äänenpainot nostavat valitettavan selkeästi päätään näinä aikoina, ja niiden jälkeen marssivat tuhannet saapasparit keskuudessamme etsimässä syyllisiä.

Tosiasia on, että me kaikki olemme syyllisiä.

Me emme saa antaa syyllisten osoittelun koitua yhä pahemmaksi kohtaloksi, kuin mitä COVID-19 on aiheuttanut. Meidän on löydettävä yhteishenki, jonka voimin me nousemme tämän kaiken jälkeen.

Advertisements